PAAS POIKETEN LOIMAAL

SUOMEN MURTEESTA

Kielen alueellisia muotoja kutsutaan murteiksi. Murteet syntyivät aikana, jolloin ihmiset elivät lähes koko ikänsä samalla alueella. Näin jokaiselle yhteisölle syntyi omanlaisensa kielijärjestelmä. Jokaisella murteella on oma sanasto, lausuminen ja ennen kaikkea oma kielioppinsa. 

Erot murteiden välillä ovat ajansaatossa tasoittuneet väestön liikkuvuuden takia, mutta murteet eivät silti ole kadonneet. Arvostus murteita kohtaan on päinvastoin lisääntynyt, sillä murteen avulla voi erottua toisista ja toisaalta korostaa oma identiteettiä. 

Murteet jaetaan itä- ja länsimurteisiin. Savolais- ja kaakkoismurteet ovat itämurteita. Länsimurteita ovat lounaismurteet, hämäläismurteet, eteläpohjalaismurteet, keski- ja pohjoispohjalaismurteet sekä peräpohjolan murteet. Lounaismurteista erotetaan lisäksi lounaiset välimurteet, joita on viisi. 

LOIMAAN MURTEESTA

Loimaalainen puhuu tyypillisesti levveesti. Murteelle ominaista on konsonanttien kahdentuminen, ja perässä seuraavan lyhyen vokaalin pidentyminen puolipitkäksi: levvee, issoo, pahhaa. 

Lounais- ja hämäläismurteista vaikutteita saanut Loimaan murre eli Ala-Satakunnan murre on siirtymämurre, joka luetaan lounaiseksi välimurteeksi.  Loimaan lisäksi myös Huittisten ja Kokemäen alueella puhutaan Ala-Satakunnan murretta.

Loimaan murteelle on tyypillistä, että diftongit (kaksi erilaista vokaalia, jotka kuuluvat samaan tavuun – nuo-ri, työ-mies) ovat avartuneita: nua-ri, tyä-miäs. Diftongit ovat lisäksi redusoituneita eli ensimmäisen tavun ensimmäinen vokaali ääntyy pidempänä ja tavun u-, y- ja i-loppuiset diftongit muuttuvat erinäisin ehdoin o-, ö- ja e-loppuisiksi: saeras,  jaoho, vuasi, laoluja, päevä. Ea- ja eä-loppuiset sanat (korkea, komea, kipeä) taas kääntyvät ia-, iä- ja ee-loppuisiksi: korkia, komia/kommee, kipiä/kippee. 

Yleiskielen metsä ja otsa taipuvat mettäksi ja ottaksi eli ts:ää vastaa tt. Verbit, joiden imperfekti-muodossa on i-kirjain (söi, myi, ui), taipuvat jossain määrin erikoisesti: söje, möe, uje. Velaarinen nasaali (“äng-äänne”) eli ng-muoto ei ole käytössä, toisin sanoen kengät ovat kenkät, vahingon ovat vahinkot ja sängyt ovat sänkyt. 

Eräs kummallinen piirre murteessa on se, että adjektiiveja vertailteassa (suuri-suurempi-suurin) superlatiivia (suurin) ei tunneta, vaan muoto on “kaikkein suurempi”. Joidenkin adjektiivien kanssa taas komparatiivia (parempi) ei ole, vaan muoto on ”parrei” eli hyvä-parrei-kaikkein parrei.

Inessiivi eli paikallissijamuoto, joka ilmaisee jossakin olemista (jalka-jalassa) lyhentyy Ala-Satakunnan murteessa -sa, -sä -päätteeksi (kenkät jallaasa). Loimaalaisen suussa d-kirjain vääntyy r:ksi, asiat eivät siis ole kädessä, vaan käresä. 

Murteessa esiintyy lisäksi rajageminaatiota (jäännöslopuke) eli sanamuodot, jotka päättyvät vokaaliin, saavat seuraavan sanan alkukonsonantin jatkeekseen (herra ja rouva – herraj ja rouvva). Lisäksi sanat, jotka loppuvat t-kirjaimeen ja edeltävät p:llä tai k:lla alkavia sanoja, muuttavat alkusanan loppukirjaimen (t) p:ksi tai k:ksi: naiset pesivät pyykkiä – naisep pesiväp pyykkiä. Sanat, jotka loppuvat n-kirjaimeen assimiloituvat myös seuraavan sanan alkukonsonantin mukaan, jos jälkimmäinen sana alkaa j:llä, l:llä, r:llä tai v:llä: viäreej ja, sev verran. N ääntyy k:n edellä ŋ-äänteenä ja p:n edellä m:nä.

Edellä mainitut ”säännöt” ovat karkea tiivistelmä Ala-Satakunnan murteesta. Lisäksi on hyvä huomata, että puhujasta ja kirjoittajasta riippuen murteessa esiintyy eroavuuksia. Murre myös elää jatkuvasti, joten ajan saatossa sanoja tippuu pois käytöstä, ja toisaalta uusia sanoja syntyy rikastuttamaan kieltä.